Suuren maailman häähuuma on
minulle liikaa.
Sen seuraamisen sijaan pyysin
tosielämän prinsessaa
pukemaan huntunsa
vuodelta 1975.
Itsekin huntua kokeillessani
muistin taas,
miltä pienestä tytöstä tuntui,
kun äiti asetteli hunnun hiuksilleni ja
antoi minun ihailla itseäni peilistä.
Minä olin maailman kaunein tyttö.
Tätä huntua minä vielä jonakin päivänä kantaisin.
Vaan en kantanut.
2 kommenttia:
Koskettava kirjoitus. Minulla ei ollut perittyä vihkipukua, nyt oma on jossain kääreissä piilossa. Jossain vaiheessa toivoin, että ehkä lapset sitten joskus, mutta luulen, että se näyttää aika kamalalta sitten joskus. Ehkä sen voi modistaa.
Kirjailijattarelle: Minun äitini puku näyttäisi tänä päivänäkin huipputyylikkäältä. Pitäisikin kokeilla joku päivä, saisinko ahdettua itseni siihen.
Minulla on myös isoäidin hääpuku ja huntu 40-luvulta. Puku on nykyään sininen, koska vaatepulan takia isoäiti värjäsi sen häiden jälkeen saadakseen puvun muuhun käyttöön.
Lähetä kommentti