Odottava

Kun kaikki muut ovat jo lähteneet,

yksi jää.

Suven värisenä se odottaa

satunnaista kulkijaa,

joka veisi vielä

yhdelle retkelle

menneeseen kesään.

Varjon alla

Sateenvarjon röyhelöhelman alla

muutun kuninkaalliseksi.

Lammikoihin astuu

kurapolkujen keisarinna.

Mielessäni väritän maiseman,

muutan harmaan kullaksi

ja taion lammikkoon

sammakon suudeltavaksi.

Piikikkäät kukittavat kyntensä

Tekisinpä edes kerran vuodessa

kuin kaktus -

vetäisin kynteni sisään ja

kukkisin kaikille.
Mutta minä työnnän kynteni esiin,
käännän selkäni maailmalle ja
kukin vasta ensi kesänä,
jos silloinkaan.

Neuvoja kaikkiin tilanteisiin

Mathilda Langlet tietää kaiken,

mikä on tietämisen arvoista.

Täydellinen käsikirja perheenemännille

vuodelta 1885 

neuvoo vanukkaat ja vatkulit,

silityksen ja siivouksen.

Aina voi kuvitella

Onko luvallista 

nähdä jotakin sellaista,

jota ei juuri nyt ole olemassa?

Saako jo nähdä kesään asti,

vaikkei talvikaan ole vielä tullut?

Saako astua salaiseen puutarhaan,

hehkuvaan, rönsyävään, elävään

keskellä kaiken pimeän ja kuolleen?

Päivän valo

Joskus aurinkonsa täytyy etsiä

muualta kuin taivaalta.

Tänään, tässä hetkessä

valo on

keltainen spiraali,

kullan hehku.

Ei enää - ei vielä

Mikä on tämä vuodenaika?

Ei enää syksy, ei vielä talvi.

Elän kiikkerää väliaikaa,

valon ja pimeän vaihtelua.
Kaipaan jotakin pysyvää,
kiinnekohtaa
tähän kahden pimeän välissä keinahteluun.
Vieläkö leikitään kesää,
ollaan täynnä voimaa ja aurinkoa
vai joko saa
hiljentyä talveen,
haudata reippauden ja sukeltaa pumpuliuneen?

Vanhojen kansien viehätys

Tekeekö mikään olon turvallisemmaksi kuin vanhat kirjat?
On ihanaa löytää jokin lukematon tyttökirja
kirjaston varastopäivästä tai antikvariaatin hyllystä.
Annan sormeni liikkua selkämyksiä pitkin ja
valitsen kirjoja pelkän nimen ja kannen kuvan perusteella.
Säästän kirjoja pahojen päivien varalle.
Aina pitää olla hyllyssä piristyskirja odottamassa
arvaamatonta alakulon hetkeä.
Vanhojen kirjojen hyllyjen ääressä olen törmännyt odottamattomiin aarteisiin:
Aino Acktén omaelämäkertaan,
Nelma Sibeliuksen nuorten- ja lastenkirjoihin,
täysin tuntemattomien suomalaiskirjailijoiden nuorisonkertomuksiin.
Kirja on turva, ilo ja valo.

Illan ihme

Hämärtyvässä lokakuun illassa törmäsin ihmeeseen.

Lehtikompostin laitojen lomassa kasvaa orvokki.

Mistä se saa voimansa,

kun valo on vähissä ja kesä kaukana?

Kuuhun kallellaan

 
Tänä aamuna kello kolme

tuli kuu minua tapaamaan.

"Mene pois", minä sanoin.
"En jaksa puhua kanssasi nyt."

Mutta kuu ei mennyt.
Haikeansinisillä silmillään se katsoi minua.
"Älä aja minua pois", se sanoi.
"Olen yksinäinen."

Kuu tiesi, etten torjuisi sitä, sillä

olen aina ollut vähän kuuhun kallellaan.

Kuuhulluksi minua kutsuivat,

kun lapsena en täysikuun aikaan saanut unta.
Pelkäsin kuuta, sen pilvisensinistä hehkua.
Mutta enää en pelkää,
väsyn vain, jos joudun liian pitkään kuun kanssa keskustelemaan.
Kun lapsena valvoin kuutamoöinä,
istuimme kaikki yhdessä äidin ja isän sängyllä
maksamakkaravoileipiä syömässä.
Mutta enää ei kukaan tee minulle voileipiä.
Minä istun yksin sängylläni,
katson kuuta suoraan silmiin ja
minun on hyvä olla.

Kesän viimeiset soinnut

Äidin puutarhassa soi yhä kesä.

Miljoonakellot kilauttelevat viimeisiä sointujaan
ja uhmaavat urhoollisesti syksyä.

Syyskello

 

Kello käy kohti talvea,

tikittää väritöntä aikaa.

Minä janoan väriä ja voimaa,

jotta jaksaisin tämän ajan yli,

jaksaisin talveen ja valoon asti.

Olin läsnä

Kaksi pientä tyttöä,

toinen kultakiharainen, 

toisella yhä punertavammat haituvat.

Kompuroivien jalkojen töminää,

hassusti lausuttuja sanoja,

väärin laulettuja lauluja.

Minä, jonka on vaikea pysähtyä,

olin läsnä.

Kuuntelin, katselin

elämäniloa.

Suklaista syntymäpäivää!

Lokakuu on juhlakuukausi.

Tänään vietettiin äidin syntymäpäivää.

Leivoin kakun. Suklaisen niin kuin aina.

Äidin toivekakun.

Jos äiti toivoisi, 

leipoisin kakun vaikka kuunsäteistä.

Kiitos, äiti, kaikesta,

sanoistasi, teoistasi,

tienviitoista.

Ja hyvää syntymäpäivää.

Kuvan kakkuohje on löydetty syyskuun Gloria-lehdestä.

Muokkasin kuorrutusta. 
Pohja:
6 munaa
3 dl sokeria
1,5 dl voisulaa
2 dl vehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
1 dl tummaa kaakaojauhetta
Täyte:
175 g tummaa suklaata
0,5 dl vahvaa kahvia
2 keltuaista
2 valkuaista
2 dl vatkattua kermaa
2 rkl sokeria
Kostutukseen:
1 dl appelsiinimehua
Kuorrutus:
200 g tummaa suklaata
1 dl kuohukermaa
50 g voita

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Lisää voisula.
Sekoita kuivat ainekset keskenään ja lisää muiden joukkoon. Kaada irtopohjavuokaan ja
paista noin 55 minuuttia.
Tee täyte. Sulata suklaa ja lisää siihen kahvi. Jäähdytä huoneenlämpöiseksi.
Lisää joukkoon keltuaiset, kova valkuaisvaahto ja kermavaahto.
Levitä suklaavaahto kolmeen osaan leikatulle, appelsiinimehulla kostutetulle kakkupohjalle.
Jätä päällimmäinen kakkukerros ilman täytettä. Anna täytteen jähmettyä noin 1o minuuttia ja
nosta pohjat sitten päällekkäin. Laita kakku jääkaappiin vähintään 4 tunniksi.
Tee kuorrutus. Paloittele suklaa ja lisää voi sen joukkoon. Kuumenna seosta varovasti mikrossa,
kunnes se on sulaa. Sekoita. Lisää kerma ja sekoita tasaiseksi.
Anna seoksen jäähtyä niin, että se alkaa jähmettyä ja levitä sitten kakun päälle ja reunoille. Anna kovettua.

Olen puhaltanut pilviä

Pilvet tulivat tänään.

Harmaina, raskaina, uuvuttavina.

Seisoin niiden alla ja puhalsin.

Puhalsin pilviä pois,

pois kaikki synkät ja painavat.

Sitten puhalsin pilviä itselleni,

minulle kaikki valkeat ja höyhenenkevyet.

Ja lopulta taivas oli sininen.

Jotakin valmista

Tekeminen on tuntunut hyvältä.

Siksi jotakin on tullut valmiiksikin.

Palmikoista kasvoi syksyinen myssy äidille.

Taas on hyvä aloittaa uutta.

Tunnustan väriä

Ystävä joutui kuulemaan huonoja uutisia

kaksi kertaa.

Siksi tunnustan väriä ja päivän väri on pinkki.

Jaettuja muistoja

 

Vanhoissa sukualbumeissa kokonainen tuntemattomien heimo.

Ja silti jokainen heistä tuttu.

Selaan sivuja, hauraita lehtiä, haalistuneita kuvia.

Mies asepuvussa, nainen valkkikampauksessa.

Pitsikauluksia, vedellä suittuja hiuksia.

Eläviä ihmisiä.

Katson silmiin omiani ja 

tunnen kuuluvani joukkoon.

Voiko lahjan vaihtaa?

Kun herää täysin virkeänä kaksi tuntia jälkeen puolenyön,
ei ensin tunne saaneensa suurta lahjaa.
Mutta hetken mietittyään on täynnä ajatuksia, ideoita, oivalluksia.
Edessä on kokonainen päivä.
Ja kun istuu lokakuisessa aamuyössä teekuppi vieressään
joulukortteja askarrellen,
ei vaihtaisi tätä lahjaa mihinkään toiseen hetkeen.

Prinsessa

Pyysin kummilapselta kuvan.

Kolmivuotias katsoi silmiin ja lupasi piirtää prinsessan.

-Tykkäätkö sä tästä välistä? lapsi kysyi oranssi värikynä kädessään

Vastasin tykkääväni ja lapsi alkoi piirtää.

Tarkasti, keskittyneesti 

lapsi päästi kuvan esiin.

Kasvoni kirkastuivat silmäkulmia myöten.
Lapsi kirjoitti vielä nimensä.
Mitä sitten, vaikka e-kirjaimessa on kahdeksan vaakaviivaa?
Olla vielä yhtä vapaa, vallaton.

Uusien alkujen ihanuus

On ilo aloittaa uutta.

Loppuunsaattaminen on vaikeampaa.

Mutta miksi soimata itseään keskeneräisyydestä,

töidensä tai itsensä vaillinaisuudesta?

Eikö koko elämä jää aina kesken?

Lähtiessä jokin jää aina viittä vaille valmiiksi,

vaille viimeistä silmukkaa.

Kaikki entinenkin on vielä kesken,

mutta minä aloitan jo uutta

enkä edes halua tietää,

mitä tästä syntyy.

Sunnuntai-iltapäivän teehetki

Iltapäiväteellä isoäidin ja isoisän luona.

Kello tikittää, lyö kaksi kertaa.

Ruusunmarjajuomassa on lapsuuden maku.

Sanat pussin kyljessä näyttävät samoilta kuin silloin ennen.

Hagebutten Tee, minä tavasin horjuen.

Sanat kuulostivat hassuilta,

kuin nappeja ja oravan maiskutusta.

Tee jäähtyy, sanomalehden sivut kääntyvät rapisten.

Kello tikittää, mutta aika pysähtyy silti.

Sanoin oikeat sanat

Sanat tulivat myöhässä

mutta eivät liian myöhään.

Istuimme pöydässä vastakkain.

Minulla teetä, hänellä kahvia,

molemmilla mustana.

Äkkiä oli oikea hetki

lakata vilkuilemasta sivuille ja avata suu.

Sanat tekivät hyvää, vaikeat sanat.

Muffinssimietteitä

Rakastan leipomista.

Uunituoreiden muffinssien äärellä jäin miettimään,

mitä mikäkin leivonnainen minulle merkitsee.

Sanotaan, että kukat symboloivat tiettyjä tunteita.

Orvokki on uskollisuuden ja valkoinen lilja viattomuuden vertauskuva.

Valkoakaasia kuvaa pysyvää ystävyyttä ja punainen ruusu syvää rakkautta.

Mitä tunteita leivonnaiset voisivat symboloida?

Onko korvapuusti arkisen rakkauden vertauskuva?

Entä suklaakakku? Onko se leivosmaailman oranssi ruusu,

intohimoisen rakkauden merkki?

Minulle mokkaruudut ovat sisarellisen rakkauden vertauskuva. 

Niitä leivon ihmisille, jotka olen tuntenut lapsuudesta asti. 

Onko tuulihattu katoavaisuuden tai epäluotettavuuden symboli?

Minulle leipominen on tapa osoittaa välittämistä, ystävyyttä, rakkautta. 

Siksi hyvä ystävä saattaa saada yhtä hyvin raparperikakun kuin 

sulaa suklaata tihkuvan leivoksen.

Ja se, joka leivoksen saa, voi huoletta syödä sen pohtimatta 

sen enempää leivonnaisteni symbolista taustaa.

Jos siis saat tuulihattuja, todennäköisesti en pidä sinua haihattelijana eikä suklaaleivos ole yritys viestiä salaisesta intohimostani sinua kohtaan! 

Kuvan omenakuppikakut leivoin Cheryl Lindbladin Syötävän suloiset kuppikakut-kirjan ohjeella:

3,25 dl vehnäjauhoja

2 dl vaaleaa muscovadosokeria tai fariinisokeria

2 tl jauhettua kanelia

1 tl aitoa vaniljasokeria

1 tl leivinjauhetta

125 g huoneenlämpöistä voita

2 kananmunaa

2 keskikokoista kuorittua ja ohuesti viipaloitua omenaa

Kaikki kuivat aineet sekoitetaan keskenään. Joukkoon lisätään voi pieninä nokareina, kananmunat ja omenaviipaleet.

Kaikki ainekset sekoitetaan sileäksi taikinaksi ja vatkataan sitten noin kaksi minuuttia sähkövatkaimen suurimmalla teholla.

Taikina jaetaan vuokiin ja paistetaan 175-asteisessa uunissa 20-25 minuuttia.

Suosittelen!

 

Villiä viiniä

 

Syksyisin

on kuin jatkuvasti juovuksissa.

Värit, valot, äänet -

koko maailma täynnä lähdön tunnelmaa.

Minä juon läksiäismaljoja,

juovun ja unohdan, 

että kohta juhlat ovat ohi

ja jäljelle jää alaston hiljaisuus.

Vielä ei hengästytä

Isoisä täytti tänään 80 vuotta. 

Minun isoisäni, silmät terävät, ryhti suora ja hiukset yhä pikimustat

kuin nuorella miehellä,

ahavoituneissa kasvoissa uurteita hymystä ja huolesta.

-Miltä tuntuu? kysyin.

-Ei tuo vielä kummemmin hengästytä, isoisä virnisti.

Ja minä toivoin, että 80-vuotiaana minun rinnallani 

seisoisi joku yhtä ryhdikäs 

ja meillä olisi naururypyt silmäkulmissamme.

Iloa isoisälle

Kultaista sadetta

Tänään seisoin lehtisateessa.

Joutsenet vasta kokoontuvat lähtemään 

ja minulla on ikävä jo nyt.