Pakkanen
piilottaa ja paljastaa.
Lumi peittää
kuluneet kivijalat ja notkahtaneet katot,
mutta aurinko osoittaa armottomasti
jokaisen rapistuneen ovenpielen ja särön ikkunalasissa.
Sisällä pöly leijailee
pakkaspäivän paisteessa ja laskeutuu huonekaluille.
Mutta sitä ei kukaan ole enää näkemässä.
Nämä huoneet on
uusi aika sulkenut ja
talvi sinetöinyt.
4 kommenttia:
Kaunista ja pidän tuosta viimeisestä virkkeestä. Noinhan se juuri menee.
Kirjailijattarelle: Niinhän se menee, mutta se tekee minut kovin surulliseksi.
Ennen vanhaan tämä alue oli kaupungin vilkkaimmin elävää aluetta, talot täynnä ihmisiä, pihat lapsia tulvillaan. Nyt se kaikki on poissa, hellahuoneet kylmenneet ja pihat tyhjentyneet.
Onneksi talot ovat kuitenkin saaneet jäädä paikoilleen.
Kaikkea ei uusi aika ole jyrännyt, vaikka lähistölle on kasvanut betonikolossien rykelmä.
Joskus minusta tuntuu, että olen vähän niin kuin tuollainen vanha, tyhjä talo. Hiljainen, jossa aika kuluu verkkaan ja aurinko täplittää haalenneita tapetteja kenenkään sitä huomaamatta. Tulvillaan muistoja ja ja salaa uutta asukasta toivoen. Toivon pilkahtaessa aina kun joku vilkaisee sisään.
Marille: Minulle tuli kyyneleet silmiin, kun luin kirjoituksesi.
Uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu, niin samanlaisissa mietteissä olen usein itsekin.
Tärkeintä on, ettei menetä toivoaan, vaikka siitä olisikin jäljellä enää pieni pilkahdus. Aina on olemassa se mahdollisuus, että ovi aukaistaan.
Lattialankut narahtavat, joku polkaisee kiikkutuolin taas liikkeelle ja hiljaiset huoneet ovat täynnä elämää.
Lähetä kommentti