"Meine Liebe", Mutti Dorle sanoo ja
ikävä kuristaa kurkkuani.
Äkkiä minulla on ikävä
rumia lampaita
jättiläismäisiä kakunpaloja
Kölnin tuomiokirkkoa.
Mutta kaikkein eniten
minulla on ikävä
sitä naurua,
jonka vain Mutti Dorle osaa,
sitä kuplivaa, kähisevää, hirnuvaa naurua,
joka saa minutkin nauramaan
niin että vesi virtaa silmistäni.
Ja juuri silloin
puhelimen toisessa päässä
poreilee kaipaamani nauru.
Hetkeksi marraskuun suuri pimeys
kutistuu toukokuuksi ja
minun on helpompi hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti