Lapsuuskodin matoilla
tallustellessa iski
hirveä ikävä
isoäitiä.
Häntä, joka
toi Brunbergin suklaata vanhassa siirappipurkissa.
Häntä, joka
laittoi saunanlauteilla vastan päähänsä
ja hupaili kerrakseen.
Häntä, joka
haettiin linja-autoasemalta
nyssäköineen, joissa oli
villasukkia, lapasia ja grillattu broileri.
Häntä, joka kutoi nuo
äidin ja isän lattioita lämmittävät matot,
joista osa on jo niin kuluneita,
että itku tulee.
Ihan niin kuin Malmstenin riepumatossa,
isoäidinkin matoissa on koko elämä.
2 kommenttia:
Minuunkin iskee joskus kova ikävä. On niin paljon rakkaita, jotka ovat jo kuolleet, mutta onneksi on niin paljon ihania muistojakin.
Kauniita mattoja on isoäitisi kutonut. Räsymatot ovat lemppareitani.
Kirjalijattarelle: Ikävä on kummallinen, se voi yllättää missä ja milloin tahansa ja sen voi herättää mikä asia tahansa.
Minä rakastan noita mattoja,
niiden värejä, sitä miltä ne tuntuvat paljaiden varpaiden alla,
niiden hapsuja joita lapsena huvikseni letitin ja kaikkein eniten sitä, että ne kutoi ihminen jota ei enää ole ja kuitenkin on.
Lähetä kommentti