Isoisä oli
niitä, joita käskettiin
vaihtamaan kynä toiseen käteen.
Ja isoisä vaihtoi.
Opetteli kirjoittamaan sillä,
joka opettajan mielestä oli oikea.
Mutta ei vasen käsi tekemättömäksi jäänyt.
Kun toinen käsi puita hakatessa väsyi,
isoisä vaihtoi kirveen toiseen käteen ja
jatkoi samaan tahtiin.
Laulaen isoisä teki työtä,
vääräkätinen,
kaksikätinen.
Niin on minulle kerrottu,
sillä itse en muista.
En ehtinyt oppia tuntemaan
laulavaa
veneenveistäjää,
reenajajaa,
pellonkyntäjää.
Minä tunsin
hampaattoman, avuttoman miehen,
jonka yöpöydällä oli emalimuki
ja jolle isoäiti syötti muussattua banaania.
Mutta laulu,
se jatkui vielä sittenkin kun
puhe oli jo kadonnut.
2 kommenttia:
Kaunis kirjoitus. Minuakin on joskus surettanut se, etten ole tuntenut joitain ihmisiä nuorina. Jokin pala ikäänkuin puuttuu.
Kirjailijattarelle: Minä olisin niin kovasti tahtonut tuntea isoisän silloin, kun hän vielä oli se leikkisä, hyväntahtoinen, elävä ihminen eikä kokoon käpristynyt, kuoleman jo koskettama vanhus.
Mutta se pala jää ikuisesti puuttumaan.
Lähetä kommentti