Pitkään luulin, ettei meillä ollut
muuta yhteistä kuin
isoisältä peritty
jalkaterien ulkoneva asento.
Ehkä ei ollutkaan.
Tai ehkä yhteistä olikin
niin paljon,
että kesti kauan opetella
näkemään ja hyväksymään omat piirteensä
- hyvät ja huonot -
toisessa ihmisessä.
Tästä kaikesta en enää luopuisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti