Joskus
kesken kaiken säkenöinnin
huomaan hämmästeleväni,
olenko se todellakin minä,
joka seisoo tässä
oman raivoonsa lamaantuneena.
Ilma välissämme
on läpipääsemätöntä,
täynnä tunnistamatonta,
hillitsemätöntä,
hallitsematonta,
hirvittävää.
En jaksa liikahtaa.
Viha kaikessa voimassaan
kahlitsee minut.
Silmiä räpäyttämättä
katson sinua.
Kun räpäytän,
muutumme taas ihmisiksi.
2 kommenttia:
Raivon keskellä sitä muuttuu joksikin ihan toiseksi. Jos on kokenut sen tunteen, ymmärtää ehkä häivähdyksen siitä, miten ihmiset voivat raivopäissään tehdä kamalia asioita.
Kirjailijattarelle: Tuota olen miettinyt viime aikoina paljonkin. Että ymmärrän, miten ihminen saattaa syvimmän raivon hetkellä tehdä jotakin peruuttamatonta ja hirvittävää.
Ja luulen voivani tavoittaa edes aavistuksen siitä tunteesta, joka tuota tekoa seuraa: hätä, kauhistus, pakokauhu... Mitä minä tein? Minäkö sen tein? Mitä minä nyt teen?
Pelottavaa tunnistaa noita tunteita itsessään.
Mutta toisaalta: niin kauan kuin tunne ei muutu teoksi, se ei kai ole vaarallinen.
Lähetä kommentti