Kaipauksella on
hiljainen ääni.
Se on valokuva-albumin sivujen rapinaa,
unista tuhinaa,
sammuvan tulen sykähtelyä.
Kaipaus on
vanhojen piippujen alakuloista kohinaa,
vielä läsnäolevaa mutta ehkä jo pian vaiennutta.
Jos hiljenee,
voiko kaipaus saada uuden äänen?
4 kommenttia:
Minä kaipaan välillä liikaa. Jään kaipaamaan vanhoja juttuja, vaikkei menneeseen voi palata.
Kuva on hieno.
Kirjailijattarelle: Kiitos.
Minäkin kaipaan usein liikaa. Sellaisiakin asioita, jotka ovat vielä olemassa mutta joiden pelkään katoavan.
Ja minä kaipaan jotain. Välillä tiedän ehkä häivähdyksen mitä, mutta en sitten kuitenkaan.
Marille: Eikö ole kummallista, miten voi kaivata jotain tuntematonta niin, ettei saa kiinni kaipauksen kohteesta?
Aina ei tiedä, onko se ihminen, paikka, aika vai jokin esine. Toivottavasti löydät sen, mitä kaipaat. Kyllä sen kai tietää sitten, kun siihen törmää, olipa se sitten elollinen olento tai jokin asia. Ehkäpä kaipaus sitten lakkaa, kun sen kohde on kohdalla. Tai sitten ei. Ehkä ihmisen kuuluukin kaivata aina jotakin.
Lähetä kommentti